Lauantai-illalle oli luvassa heviä Prattelnissa, mutta sitä
ennen ajateltiin että noista ennalta valikoiduista nähtävyyksistä voisi ajella
katsomaan lauantaipäivän aikana Euroopan suurimmat vesiputoukset Rhinefallsit
Sveitsissä Schaffhausen. Koska Sveitsin moottoriteillä pitää olla erillinen
moottoritietarra, jota me ei kuitenkaan ole katsottu tarpeelliseksi hankkia,
tuli perille suunnistaa navigaattorin ohjaamana välttäen moottoriteitä, ja
nimenomaan Sveitsin puolella. Lisämausteen tähän moottoritien välttämiseen tuo
se, että on olemassa näitä vältettäviä vihreitä moottoriteitä, ja sen lisäksi
ns. ”moottoriteitä”, jotka ovat kuitenkin sallittuja. Mikäli ilman tuota tarraa
jää kiinni siellä vihreällä moottoritiellä, niin se on 200€ sakko ja ilmeisen
nohevasti näitä vahditaan. Laitoimme siis navigaattorin ohjaamaan ensin hiukan
sivuun Schaffhausenista ja sieltä sitten otettaisiin suunta perille.
No, niinhän siinä kävi, että navigaattorin ohjaamana
päädyimme aivan väärään paikkaan. Liekö ollut sitten navigaattorissa vai
käyttäjässä (tällä kertaa allekirjoittanut) vai missä vika, mutta metsään
mentiin, vaikka ei nyt ihan kirjaimellisesti. Tässä vaiheessa oli hyvä olla
jälkiviisas, että ehkä se ihan paperikarttakin olisi ollut hyvä olla matkassa.
No, koska olimme noin 70km sivussa oikeasta päämäärästä ja illalla olisi
tarkoitus keretä vielä keikoille, niin
jäi sitten putouksille menemättä. Päätimme sen sijaan etukäteen ajaa katsomaan
missä illan keikkapaikka Prattelnissa sijaitsee, jotta illalla vältymme ainakin
eksymiseltä. Noh, navigaattoriin nyt ihan tarkka katuosoite ja matkaan.
Mutta ei, mihis se navigaattori taas meitä ohjeistikaan,
päämäärä oli aivan hollilla, mutta navigaattori ohjeisti meitä kulkemaan jotakin
ajokielto tietä / kevyen liikenteen väylää. No, onneksi maalaisjärki sentään
pelaa eikä olla ihan täysin navigaattorin varassa ja löydettiin oikea paikka.
Lippuluukku ei ollut vielä auki, joten ei saatu haettua etukäteen ostettuja
lippuja, mutta paikka sentään jo löytyi. Sitten ei muuta kuin takaisin
majapaikkaan, ruokaa, varusteiden vaihtoa yms ja illalla matkaan.
En ole itse aiemmin juuri hevimusiikkia paljon kuunnellut,
vaikka hiukan rankemmasta musiikista tykkäänkin. Raja on mennyt siinä, että jos
laulajan sanoista ei saa selvää, niin ei ole minun juttuni. Mutta kun tämä
matka ja matkan tarkoitus joulukuussa selvisi, niin päätin silloin että annan
hevillekin mahdollisuuden ja omaksi yllätyksekseni olen sen lisäksi että
oppinut kuuntelemaan heviä, niin jopa pitämään siitä. On sangen rauhoittavaa,
kun ei tarvitse miettiä laulujen lyriikoita, vaan voi oikeasti keskittyä
taidokkaaseen soittamiseen ja musiikkiin.
Z7 on teollisuushalliin rakennettu konserttipaikka. Paikka
oli kyllä todella mukavan oloinen ja kattokruunu oli kiva bling bling lisä
tällaiselle aloittevalle hevifestarikävijälle, paikka oli viihtyisä. Toki onhan
täällä muitakin kuin vain hevikeikkoja, ihan yleinen keikkapaikka Prattelnissa.
 |
| Kuinka paljon ilmettä voikaan kattokruunu antaa |
 |
| Tupa täynnä |
Lauantaina esiintymässä olivat Omnium Gatherum, Insomnium ja
Ensiferum. Näistä Omnium Gatherumin musiikkia ei ollut tullut juuri kuunteltua,
Insomniumia sen sijaan enemmänkin. Myöskin Ensiferumin varsinainen
kuunteleminen on ollut vähäisempää tiettyjä yksittäisiä kappaleita lukuun
ottamatta. Ensimmäinen keikka meni iisisti ihan ilman korvatulppiakin ja
seinällä oli hyvin desibelimittari, jotta tiesi kuinka kova möykkä paikassa
oikeasti oli.
 |
| Omnium Gatherum |
Oli jännä huomata, että keikkakulttuuri Suomessa ja suomen
ulkopuolella on hiukan erilaista. Ensinnäkin alkoholituotteiden nauttiminen.
Suomessa on tiukat rajatut anniskelualueet, mutta eihän täällä maailmalla.
Keikkaa pystyi hyvin katsomaan oluttölkki kädessä ja muutoinkin fiilis oli
paljon rennompaa kuin Suomessa. Ihmiset olivat paljon enemmän mukana. Toki
olihan osaltaan tässä hevimusiikissa tiettyjä elementtejä, joita ei välttämättä
ihan kaikenlaisilla keikoilla tule nähtyä ja koettua, kuten vaikka Moshpit,
Crowd surfing ja Wall of Death.
Ne keille termit ovat vieraat, nini otetaan wikipediasta
hiukan selvennyksiä asiaan:
Moshpit: Metalliyhtyeiden esityksissä lavan eteen
ryhmittyneen yleisön keskelle syntyy usein mosh pitejä (kirjoitetaan
myös mosh-pit tai moshpit ja kutsutaan puhekielessä lyhyesti piteiksi).
Kyseessä on yleensä pyöreähkön muotoinen tila, jossa moshaajat törmäilevät ja
hyppivät toisiaan päin, sekä välillä pitävät taukoa pitin reunoilla ja antavat
toisille vauhtia tönimällä heitä poispäin pitin reunoilta. (wikipedia)
Crowd surfing: Crowd surfing (suom. ”yleisösurffaus”)
tarkoittaa ”surffaamista” makuullaan väkijoukon, esimerkiksi konsertin tai
festivaalitapahtuman yleisön, kohotettujen käsien varassa. (wikipedia) Tämä
lienee kiellettyä Suomessa ainakin jossain tapahtumissa, ellei jopa kokonaan.
Wall of
Death: Seinä engl. wall of death
on moshing-tyyli, jossa yleisö jakautuu kahteen osaan ja juoksee toisiaan päin.
Tanssijat odottavat kappaleen kovaa ja aggressiivista alkua, jolloin he
lähtevät juoksemaan toisiaan kohti. Liikkeellelähtö voi tapahtua myös laulajan
antamasta merkistä. Törmäyksen jälkeen seinä muuttuu tavalliseksi moshpitiksi.
(wikipedia)
”Vaikka mosh pitit näyttävät vaarallisilta ja muistuttavat
lähinnä joukkotappeluita, kyse ei ole toisten vahingoittamisesta. Mosh pitissä
muut tanssijat nostavat kaatuneet yleensä heti takaisin ylös. Hallitsemattomaan
riehumiseen liittyy kuitenkin lukuisia vaaroja ja mustelmat ovat tavallisia.”
(wikipedia)
 |
| Insomniumia odotellessa |
 |
| Muun muassa Insomniumin keikalla nähtiin crowd surfingia |
 |
| Illan viimoinen bändi, Ensiferum |
Nämä kaikki tuli näettyä, ei onneksi koettua tuolla
lauantain festareilla. Eli ihan lavan eteen ei tosiaan ole tällaisillä
keikoilla asiaa. Aika tiukasti tarrasin tuohon seuralaiseeni kiinni,
turvatakseni olemassa oloni, mutta aikamoinen kokemus se oli olla pelkästään
yleisössä ja vierasta seurata moista meininkiä. Ensiferum oli jo huudettu
takaisin lavalle ja menossa oli varmaan toiseksi viimeinen biisi, kun oma olo alkoi
tuntua hiukan huteralle. Z7 oli loppuunmyyty, tunnelma katossa ja lämpötilakin
hipoi varmaan aika huimia lukemia ja happikin alkoi varmaan jo käydä hiukan
vähiin. Sen verran tajusin, että käännyin seuralaiseni puoleen ja sanoin
kaiketi jotain, että on hiukan huono olo ja sitten minä menin ja tipahin.
Pyörryin siis ihan suorilta jaloin. Hetken kerkesin olla tajuttomana, koska
seuraava mielikuva on kun istun seinän vieressä tasanteella ja minulle
tarjotaan vettä, että juo. Seuralaiseni ja joku random tyyppi kantoivat minut
yleisön seasta laitamille virkoamaan. Ensimmäinen kokemus hevifestareista oli
takuulla siis aika ikimuistoinen, seuraavaa kertaa varten opin, että
nestetankkaus täytyy kyllä hoitaa huolella, samoin syödä tarpeeksi. Tähän
päälle loppuunmyyty konserttipaikka ja kuumuus niin tosiaan ensikertalaiselta
lähti jalat alta. Ensikerralla sitten pitää varustautua hiukan paremmin.
Rankkaa tämä hevikeikoilla käynti. Mutta onneksi minusta pidetään hyvää huolta
ja olen ihan turvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti